Raskaustestin tekeminen on kuin jonkinlainen riitti, jonka jälkeen kaikki muuttuu sekunnin murto-osassa.
Kylmä hiki otsalla, kädet täristen sitä pissaa tikkuun. Seuraa sekuntien, ehkä minuuttien piina. Näkyykö siellä yksi vai kaksi viivaa? Näkyykö haamuviiva? Onko testi rikki? Emotionaalinen lopputulos voi olla mitä vaan onnenkuohun, pettymyksen ja helpotuksen väliltä. Mutta sen ratkaisevan tuloksen antaneen testin tekohetki jää mieleen.
Vessassa istuessa koettu onnenkuohahdus muuttaa sekunnin murto-osassa naisen ajatusmaailman. Syntyy tarve alkaa rakentaa pesä. Syntyy tarve hankkia itselle kasapäin selviytymisvarusteita. Syntyy tarve selvittää lukemattomia asioita. Muun muassa, että minkä kokoinen se sintti on nyt kun se on jo muutaman viikon vanha ja mitä se jo osaa.
Pesänrakennus ja varustehankinta jäivät minulle päälle koko raskausajaksi. Koska olin nyt vastuullinen ja hyvin vakavasti otettava tuleva äiti, piti heti selvittää mitä saan syödä ja mitä en. Piti myös ommella vauvalle söpöjä lakanoita. Piti sisustaa vauvan tuleva huone hempeillä väreillä, kuvilla ja kuoseilla. Luonnollisesti piti ostaa ihania pikkiriikkisiä vauvan vaatteita. Puhumattakaan omasta uudesta gaarderoobistani. Tämähän olisi sitä aikaa kun minä hehkun ihanan pallomahani kanssa - kotona, töissä, jumpassa ja kaupungilla!
En sitten kuitenkaan ollut niitä upeasti hehkuvia, hurjasti urheilevia ja aina onnesta pakahtumaisillaan olevia, über-aktiivisia odottavia naisia. Mutta sitä pahoinvointia, väsymystä ja satunnaisia (?) mielialan vaihteluja helpottivat huomattavasti hyvin varusteltu vaatekaappi, "luvallinen" herkuttelu, hömppäleffat, mammajooga ja säännölliset lyllerryslenkit ja pullakahvi/lounas/päivällis/jätskitreffit muiden tulevien ja tuoreiden äitien kanssa.
Ainakaan elämää ei voi jatkaa normaaliin tapaan tuon kohtalokkaan wc-hetken jälkeen, koska kokonaisen uuden oman maailman kehittäminen vie niin paljon resursseja. Niin aivoissa kuin ihan fyysisestikin pesää rakentaessa.
