Raskaus – ja mitä tekisin toisin

Sain toisen lapseni kaksi kuukautta sitten. Esikoiseni täyttää pian kaksi vuotta. Olen kahden vaippaikäisen äiti ja opettelen paraikaa elämään nelihenkisenä (!) perheenä. Tällaisin univajein olen luvannut alkaa kirjoittaa Bebelanen blogia Miinan ja Sallan ohella – pieni sekavuus siis sallittakoon.

Luin aikoinaan jostain lehdestä vastauksia siihen, mitä kukin tekisi toisin ollessaan raskaana, jos tietäisi sen, minkä nyt tietää.

Vastauksissa oli: ’Vähemmän pullaa ja enemmän liikuntaa’ – kilot eivät lähdekään kuin taikaiskusta imettäessä. No, eipä todellakaan eli näin minäkin. ’Nauttisin ainutlaatuisesta ajasta, enkä hermoilisi niin’. Niinpä.

Jälkikäteen ajateltuna yksi parhaista neuvoista, joita eräältä ystävältäni sain, meni näin: ”Nauti pitkistä suihkuista. Makaa sohvalla ja rentoudu.” En täysin osannut sitä noudattaa – ja tuloksena oli kohonnut verenpaine. Toisessa raskaudessa taas piti huolehtia taaperosta, eikä aikaa jäänyt huolehtia vain itsestä. Myönnettävä on, että viimeisen kolmanneksen ylivoimainen väsymys pisti meillä Maisa-dvd:t kovaan kulutukseen.

Samainen ystäväni otti miehensä kanssa kasvavasta mahasta kuvan joka viikko. Mutta sekään ei vedä vertoja sille englantilaisisälle, joka otti pojastaan kuvan joka ikinen päivä tämän 21-vuotispäivään saakka. Nyt tätä ainutlaatuista kasvuhistoriaa voi seurata Youtubissa
( http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=d-4i2ZlqLsI ).

Minua itseäni kaduttaa kuitenkin ehkä eniten se, etten kirjoittanut muistiin omia tuntemuksiani raskausajalta (enkä vauva-ajaltakaan).
Vaikka tuolloin ajattelin, että muistan nämä asiat AINA ja IKUISESTI, niin eipä aikaakaan(tarkemmin sanottuna viimeistään nyytin vihdoin synnyttÿä ja univajeen iskettyä päälle), kun en enää muistanut, oliko se viikko 16, 20 vai kenties 24, kun tunsin ensimmäiset potkut. Myönnettäköön samalla, että toisessa raskaudessa en enää edes muistanut, millä viikolla edes olen.

Olisi kiva muistella, miten ihmeelliseltä ensimmäisinä viikkoina tuntuikaan se, että todella kannan pientä olentoa sisälläni. Toisen lapsen kohdalla minun on tarkastettava oikein vauvakirjasta (sitä sentään muistin ja jaksoin täyttää), että milloin se esikoinen oikein hymyilikään ensimmäistä kertaa. Mutta vauvakirjaankaan ei tule kirjoittaneeksi, että milloin esimerkiksi unirytmi alkoi selvitä (oi, se tieto ja miten siihen päästiin, olisi nyt kullanarvoinen!).

Vauvan synnyttyä puhutaan hajamielisestä äidistä ”baby brainina”, raskausajallekin on omansa, ”pregnancy brain”. Minulla on todella selkeästikin ollut molemmat aivot. Mieheni luki humoristista, mutta rehellisyydessään ihailtavaa opasta tulevalle isälle, jossa opastettiin, että tulevan äidin aivot pienenevät (!) raskauden edetessä. Viisaasti siinä lisättiin, että tästä ei kannata missään olosuhteessa huomauttaa puolisolle. Opuksessa lohdutettiin, että aivot kyllä palaavat entiselleen. Niin tai näin, hajamielisyyttä edelleen esiintyy, mutta en tulevaisuudessa halua katua menetettyä hetkeä vaan nauttia, kun vauva nukkuu rinnalla ja itse voin hetken olla paikalla.
Siivota ehtii myöhemminkin.

Eeva

Mieleni minun tekevi...

Raskaus ja sen jälkeiset kuukaudet ovat siitäkin ihmeellistä aikaa, että ainakin minulla ruokaan liittyvät mieliteot olivat ei ainoastaan usein kummallisia, mutta käsittämättömän voimakkaita.

Raskausaikana en usein voinut syödä kuin jotain erittäin tiettyä, kuten esimerkiksi riisiä ja ketsuppia. Tunnustan olevani jonkin asteen kulinaristi, mutta tuollaisena hetkenä riisin piti olla perus-Uncle Ben's pitkäjyväistä, valkoista riisiä. Ketsupin Heinz. Siis mitä ihmettä! Näinä hetkinä minä ja mieheni söimme eri ruokia. Onneksi usein mieleni kuitenkin teki terveellisyydellä (jonkun muun mielestä) pilattuja linssipatoja ja salaattejakin.

Olen kuullut myös naisista, joiden on tehnyt mieli nuolla betoniseiniä ja pureskella tiiliskiviä. Olen tulkinnut nämä urbaaneiksi legendoiksi, vai onko teitä oikeasti olemassa?!

Saatuani vauvani maailmaan, olen molemmilla kerroilla joutunut hurjaan pullien sävyttämään oravanpyörään. Siihen liittyy tiiviisti myös kahviaddiktio. Miten pullalla / muulla makealla kahvin kyydittäjällä voikin olla niin suuri voima, että se vie minut päivittäin sellaiseen tilanteeseen, että itsekuri itkee lohdutonta vauvanitkua saatuaan niin kovasti turpaan?

Miten saada tilanne käännettyä niin, että pääsen oikeasti (nousujohteiseen) alkuun tässä vauvapömppiksen poistoprojektissa? Auttakaa!

Olen Miina, olen kahvipulla-addikti

Kuva: Miinan omia leipomuksia

Käänteiset vauvakutsut

Aivan viimeisillään raskaana oleva ystäväni sai mielestäni kerrassaan nerokkaan idean.

Muutama viikko sitten sain kutsun Kello viiden teelle hänen luokseen. Englantilaista teetä ja sitä kuuluisaa kello viiden teerituaalia diggaavana, hän halusi vielä väkertää joukolle meitä tyttöjä kunnon teehetken brittityyliin. Ja mikäs siinä, vielä näin Lontoon olympialaisten aikoihinkin! Mukaan tuli viedä vain paras teemuki.

Kaikki eivät ole niin ihastuneita perinteisiin vauvakutsuihin tai baby showereihin. Joten miksi ei siis kutsuisi itse valitsemaansa paikkaan itse ne, joiden kanssa haluaa viettää laatuaikaa vielä ennen kuin seuraava tyttöjen ilta on sumuisessa tulevaisuudessa?

Etenkin tämä voisi toimia, jos tykkää väkerrellä kakkuja ja keksejä (kuten minä) tai vaikkapa englantilaisia kolmioleipiä (kuten teekutsut järkännyt ystäväni). Saa vielä toteuttaa vahvaa pesänrakennusviettiä hääräämällä keittiössä.

Tai jos sellainen ei ole omaa "teekupillinen", miksi tätä hetkeä voisi viettää vaikkapa treffaamalla ystäviään jätskibaarissa kun vielä voi syödä jätskiä normaalilla kulho-käsi-suu etäisyydellä ilman että samalla imettää tai vähintään kauhoo jätskiä suuhunsa ylinopeudella odottaessa, että vauva herää.

Jos liikkuminen tuottaa tuskaa, miten olisi ilta yhden tai useamman romanttisen komedian merkeissä ystävien kesken? Leffailta voi olla kaukainen haave siinä vaiheessa kun silmät alkavat ummistaa itseään viimeistään puoli kymmeneltä (jos on asiat niinkin hyvin, että on saanut vauvan nukkumaan siihen mennessä).

Joka tapauksessa, tämä Kello viiden teehetki oli aivan ihana ja rentouttava hetki kolmioleipineen ja sconeseineen kaikkineen. Näytti ainakin siltä, että illan pallomahainen emäntäkin pääsi rentoutumaan. Nyt sitten vain odotellaan, että millaisen teenjuojan hän pyöräyttää ja miten lähelle kello viittä Hän päättää tulla maailmaan.

Miina

Kuva: Mary Cassattin öljyvärimaalaus "Five O'Clock Tea"

No joko jo?

"Eikö vieläkään?"
"Onko jo jotain Tuntemuksia?"

Ja niin edelleen. Voi kunpa olisin tiennyt sivusta haveyouhadthatbabyyet.com siinä vaiheessa kun minulle esitettiin näitä kysymyksiä raskauden viime metreillä. Ha ha!

Kuva: Noppies Evita Dark Shadow -toppi. Toimii muuten loistavasti vähän fiinimpänä imetystoppinakin. ;)

Miina

Kaksi viivaa ja kaikki on toisin

Raskaustestin tekeminen on kuin jonkinlainen riitti, jonka jälkeen kaikki muuttuu sekunnin murto-osassa.

Kylmä hiki otsalla, kädet täristen sitä pissaa tikkuun. Seuraa sekuntien, ehkä minuuttien piina. Näkyykö siellä yksi vai kaksi viivaa? Näkyykö haamuviiva? Onko testi rikki?  Emotionaalinen lopputulos voi olla mitä vaan onnenkuohun, pettymyksen ja helpotuksen väliltä. Mutta sen ratkaisevan tuloksen antaneen testin tekohetki jää mieleen.

Vessassa istuessa koettu onnenkuohahdus muuttaa sekunnin murto-osassa naisen ajatusmaailman. Syntyy tarve alkaa rakentaa pesä. Syntyy tarve hankkia itselle kasapäin selviytymisvarusteita. Syntyy tarve selvittää lukemattomia asioita. Muun muassa, että minkä kokoinen se sintti on nyt kun se on jo muutaman viikon vanha ja mitä se jo osaa.

Pesänrakennus ja varustehankinta jäivät minulle päälle koko raskausajaksi. Koska olin nyt vastuullinen ja hyvin vakavasti otettava tuleva äiti, piti heti selvittää mitä saan syödä ja mitä en. Piti myös ommella vauvalle söpöjä lakanoita. Piti sisustaa vauvan tuleva huone hempeillä väreillä, kuvilla ja kuoseilla. Luonnollisesti piti ostaa ihania pikkiriikkisiä vauvan vaatteita. Puhumattakaan omasta uudesta gaarderoobistani. Tämähän olisi sitä aikaa kun minä hehkun ihanan pallomahani kanssa - kotona, töissä, jumpassa ja kaupungilla!

En sitten kuitenkaan ollut niitä upeasti hehkuvia, hurjasti urheilevia ja aina onnesta pakahtumaisillaan olevia, über-aktiivisia odottavia naisia. Mutta sitä pahoinvointia, väsymystä ja satunnaisia (?) mielialan vaihteluja helpottivat huomattavasti hyvin varusteltu vaatekaappi, "luvallinen" herkuttelu, hömppäleffat, mammajooga ja säännölliset lyllerryslenkit ja pullakahvi/lounas/päivällis/jätskitreffit muiden tulevien ja tuoreiden äitien kanssa.

Ainakaan elämää ei voi jatkaa normaaliin tapaan tuon kohtalokkaan wc-hetken jälkeen, koska kokonaisen uuden oman maailman kehittäminen vie niin paljon resursseja. Niin aivoissa kuin ihan fyysisestikin pesää rakentaessa.