Meidän nyytti on täällä!
Silmäpussitkin ovat täällä, mutta olen silti niin sanotusti onnesta soikeana.
Mieltäni on kuitenkin askarruttanut eräs asia, todella paljon. Miltä esikoisestani tuntuu? Kokeeko hän että äidin rakkaus on jotenkin vähentynyt kun se on nyt jaettu kahden välille? Onko hän mielestään sivusta seuraaja, kun vauva on äidin sylissä tai vieressä lähes koko ajan ja vieraidenkin huomio keskittyy pitkälti vauvaan?
En ollut koskaan kokenut sellaista kokonaisvaltaista ja järisyttävän voimakasta rakkauden tunnetta, kuin silloin kun esikoiseni tuli maailmaan. Tunnen sitä samaa tunnetta edelleen, ja se jopa tuntuu vain voimistuvan hänen persoonallisuutensa kehittyessä. Nyt koen jossain määrin, että olen petturi. Tuon "kilpailijan" hänen kotiinsa ja ikään kuin meidän väliin. Miten kehtaan!?
Hämmentyneestä ensireaktiosta huolimatta esikoisemme on viikossa jo selkeästi tottunut siihen, että meillä kotona asuu vauva, joka on hänenkin vauvansa. Haluan kuitenkin, että esikoinen saa tuntea olevansa ainutlaatuinen yksilö ja yksi maailman tärkeimmistä asioista äidille. Tämä vaatinee kuitenkin suunnitelmallisuutta minulta. Yhden idean aion ottaa pikimmiten käyttöön.
Lauantaitreffit! Kotimme lähellä on ihana pieni kahvila, jossa olemme käyneet esikoiseni kanssa usein perjantaisin ostamassa leipää ja joskus pullaakin. Hän rakastaa pullaa yli kaiken ja olen tullut siihen lopputulokseen, että pulla viikossa on hänelle sallittua herkuttelua.
Aion siis käynnistää Lauantaitreffit minulle ja pojalleni tuohon ihanaan pikkukahvilaan. Puemme päällemme rennoimmat vaatteemme, lähdemme kahvilaan, jossa syömme pullat. Minä juon kahvin ja hän maitoa tai mehua, juuri niin kuin haluaa. Luemme kirjoja ja tarkkailemme ohikulkevaa maailmaa kahvilan ikkunasta, kaikessa rauhassa.
Kahvilasta pois lähtiessä annan hänen juosta minua karkuun (suosikkileikki) pitkällä jalankulkukäytävällä ja otan häntä kiinni, kunnes olemme molemmat uuvuksissa.
Miina
Kuva: Elliott Erwitt
