Vauvani on huutaja. Kun poika on hereillä, huuto on lähes jatkuvaa. Se alkoi kuusiviikkoisena. Sisko oli koliikkinen, joten uutta tämä ei ollut. Nyt jopa helpompaa kuin silloin. Nukumme sentään illat ja yöt suht hyvin. Ja nyt on tietoisuus, että tämä loppuu kyllä aikanaan.
Mutta tiedättekö sen tunteen, kun teet kaikkesi, mutta huuto vain jatkuu? Olimme kutsuttuja mieheni ystävän vanhempien luokse syömään. Niinpä. Voitte kuvitella. Iso porukka, josta tunnen juuri ja juuri jokusen, istuu alas pöytään syömään. Minä hytkyn vauva sylissä hiukan sivussa ja yritän saada huudon loppumaan.
Se kylmä hiki, joka vain lisääntyy ja lisääntyy, kun huuto jatkuu ja jatkuu. Hytkyt ja hytkyt ja annat tuttia ja yrität syöttää ja kävellä ja heilua ja jutella. Eikä mitään tapahdu.
Mietin hikisenä ja ahdistuneena, että kuinka pian kehtaan sanoa, että nyt on kyllä lähdettävä. Silmät etsivät miestä hätiin, kun talon isäntä kulkee ohitseni ja sanoo, että ”täällä on vain kohtuullinen huuto sallittua”. Hetkeksi järkytyn, kunnes tajuan, että se olikin vain vitsi.
Sitten ehdin huomata, että kukaan ei katsele tuomitsevasti tai ylipäätään kiinnitä meihin mitään huomiota. Muutama äiti sanoo, että meidänkin vauva oli huutaja. Emme olekaan muiden kauhu. Sitä helpotuksen tunnetta en pysty kuvaamaan.
Pienen pieni ystävällinen sana, kun itse on huutamisen keskiössä, tekee väsyneelle äidille enemmän kuin ihmeitä. Kunpa useampi muistaisi sen.
Tapaus tuli mieleeni, kun luin Riku Rantalan kolumnia ”Vain Suomessa vihataan lapsia”
http://www.hs.fi/matka/Vain+
Jostain syystä Suomessa ollaan lapsimyönteisiä niin monella taholla, mutta tavallisessa kanssakäymisessä se saattaa unohtua. Juuri silloin kun se olisi niin tärkeää. Ruuhkabussissa. Kaupassa. Lentokoneessa.
Saati ravintolassa. Enkä tällä tarkoita, että ravintoloiden tulisi täyttyä huutavista lapsista. Suomessa ei kukaan tuo nukkuvaakaan vauvaa vaunuissa ravintolaan samalla kun vanhemmat nauttivat hetkestä yhdessä, kuten on ylen tavallista esimerkiksi Espanjassa. Siellä ravintolan henkilökunta ilomielin raivaa tietä vaunuille ahtaiden pöytien lomassa. Sitä ystävällisyyttä kaipaisi joskus Suomessakin.
Ja miten meidän ilta jatkui? Vauva nukahti, ja minäkin pääsin syömään. Vieraiden taaperot ja leikki-ikäiset juoksivat iloisesti talossa vanhempien syödessä ja rupatellessa. Rennompaa tunnelmaa saa hakea.
Eeva
kuva: Pink Sherbet Photography
2 kommenttia:
Oma beibini huusi kaksituntisella lennolla n.kaksi tuntia ja mulla oli kainalot märkinä jo ennen take-offia. Laskeuduttuamme Helsinkiin pahoittelin äänihäiriötä vieressä istuneelle vanhemmalle rouvalle. Hän sanoi, että "höpöhöpö, täällä kaikki ovat kiitollisia sinulle siitä, että kasvatat uutta sukupolvea". Oikeastaan aika kivasti sanottu!
Ihanasti sanottu. pitääpä muistaa joskus itse sanoa vastaavassa tilanteessa jotain yhtä ystävällistä :)
Salla
Lähetä kommentti