sunnuntai 2. syyskuuta 2012
Napanuoran katkeamattomuudesta
Viimeisten viikkojen aikana olen haastatellut muutamia ystäviäni, joiden esikoiset ovat aloittaneet koulu-uransa. Onko se ensimmäinen päivä ollut kovin tunteellinen äidille? Kaikki ovat vastanneet myöntävästi, mutta harva sanoi (tai myönsi) kuitenkaan itkeneensä. Niinpä niin, onhan äidin oltava urhea pienensä silmissä.
Itse olen vielä suhteellisen noviisi äitiyden ammatissa esikoiseni juuri täytettyä kaksi vuotta. Mutta nyt jo jännitän sitä hetkeä, kun vien lapseni ensimmäistä kertaa kouluun. Tai kun päästän heidät yksin bussiin. Tai uimahalliin. Tai - uskokaa tai älkää - edes omalle pihalle yksin.
Kuvittelin ennen, että olisin äitinä sellaista rentoa tyyppiä. Mutta en olekaan. Ainakaan siinä mielessä, että tuo napanuoran kuvainnollinen tiukkuus minun ja pikkumiesteni välillä on melkoisen kovaa luokkaa.
En kuvittele voivani suojella heitä kaikelta. Vai kuvittelenko kuitenkin? Miten voin ikinä päästää heistä irti? Tuleekohan minulle ikinä sellainen luottamus, että he pärjäävät omillaan? Vai onko minun vain pakko hyväksyä se, että kolhut vahvistavat ja päästää heidät kokeilemaan elämää ja sen onnistumisia ja pettymyksiä ihan itse? Hui!
Satuin kuulemaan Johanna Kurkelan biisin Ainutlaatuinen jossakin, jossa soi mummoradio aka Radio Suomi (ei siis tietenkään meillä kotona, koskaan). Se kolahti juuri näissä napanuoran katkaisu -tunnelmissa ja olen kuunnellut sitä useasti sen jälkeen - aina tippa linssissä. Enhän minä VOI päästää näistä pienistä ihmisistä ikinä irti, eikö se suojeleminen ole äidin elämäntehtävä!? ;)
Miina
Koala kuva: Attack of the cute, kuvatekstillä "Mom, a little too tight!"
Johanna Kurkela - Ainutlaatuinen
Missähän sut tehtiin?
Tähtien tuolla puolella
muovailtiin huolella
Ethän sä ikinä
kadota tuota katsetta?
Mitähän sä vielä kantaa voit
korkealla kun noin sä soit
Ei mitään tuu niin painavaa
et se sinut musertaa
Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan
Keskellä ihmettä
Sen tajuu vasta jälkeenpäin
Taidat aavistaa jo sen
Yksin täytyy jokaisen
polku mennä pimeään
että pystyy elämään
Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan
Sä saatat selvitä
vähin vammoin matkalla
Ystäväsi huolehtii
kun askelees on hatarat
Elämässä pitää kii
jos sen päältä putoat
Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Ei tarvitse kun lukea noi sanat niin itkettää... :)
Lohduttavaa kuulla, että en kyynelehdi yksin!
Liikuttavaa...
Oi, miten hienot sanat! Todella - jo lukeminen kirvoittaa äidin kyyneliin...
Lähetä kommentti