Paha seuralainen syyllisyys

Satuin äskettäin näkemään 7. taivas ohjelman, jossa haastateltiin traagisia kokenutta toimittaja Asta Leppää. Hän oli tehnyt “jääkaappitestin”. Eli laittanut viikon verran ylös hetkiä jolloin kokee lasten suhteen syyllisyyttä ja toisaalta onnenhetkiä. Lopputuloksena oli, että syyllisyyshän se kertoina voitti.

Mitä tämäkin kertoo siitä, kuinka vanhemmuus, ja äitiys ehkä erityisesti, on aina jonkin paremman tavoittelua – koskaan ei riitä. Paineita riittää kyllä. Ja sitten syyllisyys iskee päälle. Itse ainakin tunnistan tämän. Se alkoi jo raskausaikana. Milloin oli syönyt jotain mitä ei pitänytkään tai ei käynyt neuvolan ohjeen mukaan reippailemassa saati harjoitellut lantionpohjaa tai – herra paratkoon! - ei kuunnellut tarpeeksi klassista musiikkia vauvan kehityksen vuoksi. Ja niin edelleen.

Nyt syyllisyys on meillä vielä ahkerammin läsnä. Känkkäränkkäkin tulee – ainakin virallisesti - vain kerta viikkoon, mutta äidin syyllisyys harva se päivä. Milloin katsotaan ihan liikaa videoita (koska äiti on väsynyt), eikä leikitä yhdessä tarpeeksi (äiti osaa laulaa vain Hämähämähäkin ja Piippolan vaarin, eikä ainakaan keksi mitään askarteltavaa) tai ruoka on häthätää koottu tähteistä – tai apua – puolivalmisteista.

Jos nuo eivät riitä, syyllisyys iskee muilta tahoilta. Potta, jota ei olla edes kunnolla alettu harjoitella. Kestovaippojakin on käytetty vain satunnaisesti. Tuttikin on kuulemma poikalapsilla pahasta. Kuopusparka saa ylipäätään huomiota niin paljon vähemmän kuin siskonsa.  Parisuhdekin pitäisi muistaa.  Saati päiväkoti vai ei -kuvio. Ja niin edelleen.

Huh. Onneksi pahimpaan syyllisyyspuuskaan ystävät toteavat, ettei lapsi siitä saa traumoja ja jakavat omat pähkäilynsä. Parhaiten oma syyllisyys kuitenkin unohtuu, kun lapsi pomppii vieressä voitonriemuisena. Pomppiminen kun on niin kivaa. Joskus tekisi äidillekin hyvää vain pomppia.

 

Eeva