Raskaus – ja mitä tekisin toisin

Sain toisen lapseni kaksi kuukautta sitten. Esikoiseni täyttää pian kaksi vuotta. Olen kahden vaippaikäisen äiti ja opettelen paraikaa elämään nelihenkisenä (!) perheenä. Tällaisin univajein olen luvannut alkaa kirjoittaa Bebelanen blogia Miinan ja Sallan ohella – pieni sekavuus siis sallittakoon.

Luin aikoinaan jostain lehdestä vastauksia siihen, mitä kukin tekisi toisin ollessaan raskaana, jos tietäisi sen, minkä nyt tietää.

Vastauksissa oli: ’Vähemmän pullaa ja enemmän liikuntaa’ – kilot eivät lähdekään kuin taikaiskusta imettäessä. No, eipä todellakaan eli näin minäkin. ’Nauttisin ainutlaatuisesta ajasta, enkä hermoilisi niin’. Niinpä.

Jälkikäteen ajateltuna yksi parhaista neuvoista, joita eräältä ystävältäni sain, meni näin: ”Nauti pitkistä suihkuista. Makaa sohvalla ja rentoudu.” En täysin osannut sitä noudattaa – ja tuloksena oli kohonnut verenpaine. Toisessa raskaudessa taas piti huolehtia taaperosta, eikä aikaa jäänyt huolehtia vain itsestä. Myönnettävä on, että viimeisen kolmanneksen ylivoimainen väsymys pisti meillä Maisa-dvd:t kovaan kulutukseen.

Samainen ystäväni otti miehensä kanssa kasvavasta mahasta kuvan joka viikko. Mutta sekään ei vedä vertoja sille englantilaisisälle, joka otti pojastaan kuvan joka ikinen päivä tämän 21-vuotispäivään saakka. Nyt tätä ainutlaatuista kasvuhistoriaa voi seurata Youtubissa
( http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=d-4i2ZlqLsI ).

Minua itseäni kaduttaa kuitenkin ehkä eniten se, etten kirjoittanut muistiin omia tuntemuksiani raskausajalta (enkä vauva-ajaltakaan).
Vaikka tuolloin ajattelin, että muistan nämä asiat AINA ja IKUISESTI, niin eipä aikaakaan(tarkemmin sanottuna viimeistään nyytin vihdoin synnyttÿä ja univajeen iskettyä päälle), kun en enää muistanut, oliko se viikko 16, 20 vai kenties 24, kun tunsin ensimmäiset potkut. Myönnettäköön samalla, että toisessa raskaudessa en enää edes muistanut, millä viikolla edes olen.

Olisi kiva muistella, miten ihmeelliseltä ensimmäisinä viikkoina tuntuikaan se, että todella kannan pientä olentoa sisälläni. Toisen lapsen kohdalla minun on tarkastettava oikein vauvakirjasta (sitä sentään muistin ja jaksoin täyttää), että milloin se esikoinen oikein hymyilikään ensimmäistä kertaa. Mutta vauvakirjaankaan ei tule kirjoittaneeksi, että milloin esimerkiksi unirytmi alkoi selvitä (oi, se tieto ja miten siihen päästiin, olisi nyt kullanarvoinen!).

Vauvan synnyttyä puhutaan hajamielisestä äidistä ”baby brainina”, raskausajallekin on omansa, ”pregnancy brain”. Minulla on todella selkeästikin ollut molemmat aivot. Mieheni luki humoristista, mutta rehellisyydessään ihailtavaa opasta tulevalle isälle, jossa opastettiin, että tulevan äidin aivot pienenevät (!) raskauden edetessä. Viisaasti siinä lisättiin, että tästä ei kannata missään olosuhteessa huomauttaa puolisolle. Opuksessa lohdutettiin, että aivot kyllä palaavat entiselleen. Niin tai näin, hajamielisyyttä edelleen esiintyy, mutta en tulevaisuudessa halua katua menetettyä hetkeä vaan nauttia, kun vauva nukkuu rinnalla ja itse voin hetken olla paikalla.
Siivota ehtii myöhemminkin.

Eeva